Roolipelaamista on harrastettu vuosikymmenten ajan, ja erilaisia tarinoita siitä, miten harrastus on löydetty ja mitä se on merkinnyt on yhtä paljon kuin pelaajiakin. Naistenpäivän kunniaksi viisi naista kertoo oman tarinansa roolipeliharrastuksesta, sen aloittamisesta ja siitä, mitä harrastus heille nykyisin merkitsee.
Kissin chatti vei mukanaan – Ada-Adan tarina
Päädyin roolipeliharrastuksen pariin fantasiakirjallisuuden ja sattuman kautta. Olen lukenut fantasia- ja seikkailuromaaneja ala-asteelta alkaen ja halusin päästä niiden tarinoihin syvemmin mukaan. Yläasteella opettelin chattaamisen alkeita kirjastossa ja päädyin sattumalta Kiss FM:n Chat -roolipelihuoneeseen nimeltä Punaisen Lepakon Linna. Siitä se lähti.
Suklaamunasta tullut karhu pääsi myös mukaan peliin. Kuva: Johanna Kantanen
Muutaman kokeilun jälkeen syntyi pitkäaikaisin hahmoni Kalin Darkleaf, joka tarjosi pakotien arjesta ja antoi luvan olla jotain, mitä itse halusi olla, eikä mitä ympäristö vaati olemaan. Tutustuin uusiin ihmisiin, ja osa näistä kaverisuhteista on edelleen voimissaan. Nuorena pelasin aina mieshahmoja, palkkasotureita, synkkiä hiljaisia vaeltajia tai drow-haltioita.
Oman tietokoneen myötä sain Dungeon Siege -pelin, josta olin innoissani ja haaveilin siitä, että joskus voisin luoda videopeliin myös itseni näköisen hahmon. Pelasin myös salaa Unreal-räiskintäpeliä, mutta en kehdannut kertoa sen pelaamisesta muille, koska eihän se ollut tyttöjen peli. Nykyään pelaan milloin mitäkin fantasiamäiskettä tai scifiä pääasiassa PlayStationilla. Tarinankerronta-tyyliset pelit ovat jääneet ajanpuutteen vuoksi.
Larppaamaan pääsin ensimmäisen kerran 1998-1999. Aloitin myös larppaamisen Linnan kautta tulleiden tuttavuuksien kanssa, ja hahmoni ovat vaihdelleet rääväsuisista machonartuista keijuprinsessoihin ja kivenkoviin sotilaisiin.
Pöytäroolipelaamisen puolestaan aloitin 2001 tuttujen larppaajakavereiden kanssa. Olin aiemmin pelannut vain freeformia [säännöiltään vapaata roolipeliä, toim. huom.], joten aluksi mekaniikat olivat haastavia oppia ja pelasin lähinnä Vampire the Masqueradea. Nykyään suosikkini on Dungeons & Dragonsin viides editio, jossa toimin sekä pelinjohtajana että pelaajana.
Minut koukutti harrastukseen yhteisöllisyys, pako todellisuudesta ja ennakkoluulottomuus, jolla muut pelaajat sinut kohtaavat. Vapaus olla juuri sinä. Roolipelaajien seurassa tuntee olonsa tasavertaiseksi ja tervetulleeksi. Se on aina ollut minulle suurempi asia kuin se millaista hahmoa pelaan tai onko minulla siisteimmät propit.
Larppauksesta pöytäroolipeleihin – Semin tarina
Kirjaston suurkuluttajana ja fantasiakirjoista innostuneena törmäsin larppaamiseen muistaakseni jossain lehtijutussa tai televisiossa. Olin 14-vuotias. Kaverin kaverilta sain vinkin etsiä pelejä verkossa Larp-kalenterista ja mennä Ropeconiin.
Löysin ensimmäisen larppini Larp-kalenterin kautta, siinä luki “kutsupeli, täynnä”. En tiennyt mitä se tarkoittaa, mutta laitoin viestiä pelinjohtajalle, josko pääsisin mukaan, ja niin reissasin teltan kanssa juhannuksena Espoon Nuuksioon Holma-Saarijärvelle pelaamaan keijua. Suomen kesäyössä oli tunnelmaa ja olin todella vaikuttunut kaikista muista pelaajista ja heidän propeistaan.
Varsinaisiin pöytäroolipeleihin pääsin kunnolla sisään vasta huomattavasti myöhemmin. Pelailin siellä ja täällä erilaisia pelejä kuten Dungeons & Dragonsia, Vampire the Masqueradea ja Keski-Maa roolipeliä eli KERPiä, mutta vasta melkein kolmekymppisenä olen saanut omia peliporukoita. Nyt minulla on meneillään kolme aktiivista ropea, joista yksi on KERPiä, toinen My Little Pony: Tails of Equestriaa ja kolmas Vampirea.
Pitkän linjan larppaajana olen viehtynyt pöytäroolipeleihin, sillä larpit usein ovat yhden kerran rykäyksiä, kun taas pöytäpeleissä olen pelannut pitkiäkin kampanjoita. On ihan mahtava fiilis, kun hahmot alkavat herätä henkiin pitkän yhdessä pelaamisen myötä. Samoin pelaajana pöytäroolipeli tuntuu sujahtavan arkeen helpommin kuin larppi. Ei tarvitse muistaa kuin hakea kolaa kaupasta.
Punaboksista se lähti – Emin tarina
Ensimmäisen kerran löysin roolipelit, kun olin yhdeksän tai kymmenen vanha – parhaan kaverini isoveljellä oli klassinen Dungeons & Dragonsin perussetti eli niin kutsuttu “punaboksi”, jota kaverini oli pelannut serkkunsa kanssa. En muista kamppiksesta mitään muuta, kuin että se tuntui jänskältä. Seuraavan kerran roolipelit tulivat elämääni Kallion lukiossa vuoden 1996 nurkilla, kun pääsin mukaan pelaamaan Advanced Dungeons & Dragonsia ja Changeling: the Dreamingia. Meillä oli noin viiden hengen tyttöporukka. Sillä porukalla tuli käytyä läpi ne kaikki aloittelevan roolipelaajan kliseet (joita en julkisesti tässä luettele) ja virheet, mutta myös läpi yön kestäneet pelisessiot ja eeppiset tarinakaaret. Roolipelaaminen on minulle sosiaalinen harrastus – olen saanut pelien kautta monia läheisiä ja tärkeitä ystäviä.
Roolipeleissä koukutti tarinan ja vaihtoehtojen rajattomuus. Tuntui jotenkin siltä, että roolipelin juonen luominen ja vetäminen oli se oma taiteellisen ilmaisun väline, jokin omalta tuntuva keino viihdyttää itseä ja muita kertomalla vaikuttava ja tunteita herättävä kertomus vuorovaikutuksessa pelaajien kanssa.
Tällä hetkellä pelaan Vampirea eräässä vakioporukassa, toimin pelinvetäjänä toiselle, ja kaksi vitosedikan Vampire-projektia odottaa käynnistymistään tätä kirjoittaessa. Ihana, mutta aikatauluteknisistä syistä harvoin pelattava herkku on St. Catherine of Alexandria College -niminen kotikeittoinen peli, jossa hahmot ovat 1860-luvun sisäoppilaitoksen teinityttöjä normaaleine teinityttöongelmineen, ihastuksineen ja psyykkisine voimineen.
Fantasiakirjoista pelaamaan – Vekin tarina
Kotikylän kirjastossa ei ole juurikaan fantasiakirjoja, joita en olisi siskoni kanssa kahlannut läpi. Olemme kertoneet yhdessä tarinoita niin kauan, kun kumpikaan muistaa. En halunnut olla vain katselija, halusin osallistua ja vaikuttaa tarinoihin, viedä ne omiin suuntiini ja nähdä lisää. Harrastus laajeni muiden kanssa tarinankerrontaan jo aiemmin mainituissa Kiss FM:n chat-huoneissa, Punaisen Lepakon Linnassa sekä Tornissa. Nuorena pelasin poikkeuksetta mieshahmoja, koska ne eivät rajoittaneet sitä, mitä hahmossani sain ja pystyin tekemään. Kukaan ei sanonut enää ’et sä voi tehdä noin, koska olet tyttö’. Kirjoittaen roolipelaaminen oli osa lukion kaveriporukkamme arkea ja pelasimme tunneillakin kierrättämällä ruutuvihkoa. Kutsumanimeni noilta ajoilta, Velkyn velve, elää yhä ja on lyhentynyt Vekiksi.
Roolipelipöytä valmiina. Kuva Johanna Kantanen
Löysin yläasteen aikoihin kirjastosta Michael Moorcockin Stormbringer-kirjan, jonka luin puhki, ja Larppaajan käsikirjan. Järjestimme siskoni kanssa pienen pelin keskellä talvea, ja se oli juuri sellainen räpellys, mitä tulee, kun kukaan ei tiedä mitä tekee. Mutta innostus jäi, ja nyt kohta kaksikymmentä vuotta myöhemmin roolipelaan ja larppaan yhä aktiivisesti. Tytär seuraa riemukkaasti äitinsä jäljillä.
Kotinurkilta larppaajia ei tahtonut oikein löytyä, joten pelaamaan piti lähteä yli sadan kilometrin päähän isompiin kaupunkeihin. Opintojen perässä maakuntaa vaihtaessa 2002 pääsin pöytäpelaamaan ja larppaamaan kunnolla. Larpeissa rakastan kyynisiä marttyyreja, jotka eivät tajua omaa parastaan. Löydän itseni myös usein seisomasta pöydällä pitämässä palopuheita tai kaatamasta hallituksia. Pidän erityisesti soturirooleista.
Rakastan isoja tarinavetoisia pelejä, vaikka niiden pelaamisessa kestääkin ikuisuus. Witcher 3, Dragon Age -sarja, Assassin’s Creedit ja kylkiäisiksi kevyempää mobiilipelaamista älypelien kanssa. Roolipelejä on tullut koluttua monenlaisia Universaliksesta RuneQuestiin, Ars Magicaan, White Wolfin peleihin, useampaa laitosta D&Dstä, Star Warsia ja muuta scifiä, sekä kaikenlaista indiempää kuten Vuoren velho ja Kobolds Ate My Baby! Ropetan aktiivisesti kolmessa kampanjassa. Nykyään keskityn enemmän siihen, kenen kanssa pelaan, kuin mitä pelaan. Ainoa, mitä juuri nyt kaipaan, on yhteistä kampanjaa aviomieheni kanssa, kun noppien äärellä tapasimmekin.
RuneQuestista omiin seikkailuihin – Jennin tarina
Kirjaston fantasia- ja scifihyllyn tuntumasta löysin 13-vuotiaana pari RuneQuest-seikkailua ja Larppaajan käsikirjan. Näiden innoittamana ryhdyin työstämään omaa rope-systeemiä taulukoineen ja loitsulistoineen. Pelaajiksi rekrytoin pikkuveljen ja tämän kaverin, joilla into ei valitettavasti tässä vaiheessa riittänyt kovin pitkäjänteiseen sitoutumiseen – useiden kymmenien konseptiarkkien pino karttoja, maailmakuvauksia ja erinomaisen kankeaa taistelusysteemiä taisi poikia yhden pelikerran. Vuotta myöhemmin löysin Punaisen Lepakon Linnan ja varasin kirjastosta tietokonevuoroja aina, kun pystyin uppoutuakseni tekstiroolipelaamiseen. Peruskoulun viimeisellä luokalla kotonakin oli jo riittävän tehokas modeemi, ja useiden eri hahmojen kautta solmin ystävyyssuhteita ympäri Suomea.
Linnalaisten tapaamisissa pääsin ensimmäistä kertaa larppaamaan, ja lopulta lukion ensimmäisellä luokalla isommalle paikkakunnalle muutettuani uskaltauduin ujuttautumaan siihen asti vain pojista koostuneeseen paikalliseen pöytäroolipeliporukkaan. Pelasimme RuneQuestia, Cyberpunkia, Cthulhun kutsua ja World of Darkness -pelejä. Olivatko kampanjat kovinkin tasokkaita? No jaa, pelaajat onnistuivat yleensä vesittämään kulloisenkin pelinjohtajan kunnianhimoisemmat narratiiviset suunnitelmat ja melkein kaikki niistä jäivät kesken. Olinko koukussa? Olin ollut siitä saakka, kun ensi kertaa löysin ne RuneQuest-seikkailut fantasiahyllyn nurkasta.
Rakkauteni roolipeleihin ei ole kahdessakymmenessä vuodessa hiipunut. Systeemien ja pelityylien suhteen olen joustava: Powered by the Apocalypse -pelit uppoavat siinä, missä enemmän kykyihin painottuvat järjestelmät. Larppeja olen kirjoittanut keskimäärin 1-2 vuodessa ja muiden peleissä pelannut vaihtelevalla aktiivisuudella, mutta miellän silti itseni ensisijaisesti pöytäroolipelaajaksi.
Kiitos tarinansa kertoneille! Hyvää naistenpäivää kaikille!