Pelaaminen on ollut osa ihmisten elämää vuosituhansia. Kyse ei ole pelkästään vapaa-ajan viettämisestä, vaan pelaamalla on muodostettu ja ylläpidetty sosiaalisia suhteita, opittu erilaisia taitoja ja hahmotuskykyjä sekä tietysti pidetty hauskaa.
Tässä sarjassa Ropenomicon esittelee lyhyesti pelaamisen historiaa. Tiedosta, mistä kaikki alkoi ja aseta itsesi osaksi harrastuksen historiallista jatkumoa.
Telaluista todennäköisyysmatematiikkaan
Varhaisinta pelaamista on mahdotonta ajoittaa, sillä luusta, puusta tai muista maatuvista aineksista valmistetut pelimerkit eivät ole jättäneet jälkiä arkeologiseen aineistoon. Kuten jokainen, joka on korvannut hukkuneita pelinappuloita pullonkorkeilla tai pelannut pokeria nallekarkkipanoksin tietää, ei pelaamista varten välttämättä tarvitse valmistaa erityisiä esineitä. Varhaisin pelaaminen on saattanut hyödyntää arkisia esineitä, joilla on ensisijaisesti ollut jokin toinen käyttötarkoitus. Tämän vuoksi pelien tunnistaminen arkeologisesta aineistosta on usein mahdollista vasta, kun pelaamiseen on kehitetty omia esinetyyppejään, kuten noppia tai pelilautoja.
Vastaavasti pelimerkit ja nopat voivat näyttää vaikkapa ruokajätteeltä. Esimerkiksi lampaiden ja nautojen nilkkaluuta (yleensä telaluuta) on käytetty pelaamiseen. Yksinkertaisimmillaan luu on heitetty ilmaan ja se on pitänyt saada kiinni käden rystypuolella. Telaluun eri sivuille on voitu antaa arvoja, jolloin ne ovat käytännössä toimineet noppina, ja luiden eri sivuille on voitu porata tai kaivertaa merkkejä. Luun latinankielisen nimen, astragalus, vuoksi peliä ja pelissä käytettyjä luita kutsutaan usein astragaloiksi.
Luiden lisäksi noppina on käytetty tietysti myös erikseen nopiksi valmistettuja esineitä. Tutun kuusikulmion lisäksi käytössä ovat olleet esimerkiksi putkinoppa, rombin muotoinen noppa ja roolipelaajille tuttu monisivuinen noppa, josta löytyy esimerkkejä jo 2000 vuoden takaa.
Kuvassa näkyvä punainen D6-noppa on valmistettu akaatista ja ajoittuu modernista ulkonäöstään huolimatta antiikin Kreikkaan, samoin kuin kuvan kahdeksansivuinen luusta valmistettu putkinoppa. Kiviseen D20-noppaa muistuttavaan noppaan on sivuille kirjattu kreikkalaisia kirjaimia ja noppa on ajoitettu noin 100-luvulle jaa. Luinen rombinoppa on löydetty Italiasta, Pompeiin lähellä sijaitsevasta huvilasta. Kaikki kuvan nopat ovat osa British Museumin kokoelmia.
Nopat ovat myös innoittaneet matemaatikkoja, paitsi häviämään rahojaan vedonlyönnissä, myös pohtimaan todennäköisyyksiä. Varsinainen noppaklassikko on legenda klassisen todennäköisyyden perusteiden synnystä. Uhkapelien todennäköisyyksien laskemisen aloitti matemaatikko Gerolamo Cardano 1501–1575, jonka todennäköisyysmalli ei ollut täydellinen, mutta vahvisti vallalla ollutta uhkapelaajien sääntöä. Mallin huomasi vääräksi 1600-luvulla uhkapelannut Antoine Gombaud, tai pikemminkin hänen ”larp-hahmonsa”, de Mérén ritari, joka totesi etteivät hänen havaintonsa noppatuloksista noudattaneet Cardanon mallia tai uhkapelaajien sääntöä. Harrastajamatemaatikko kääntyi ongelmineen Blaise Pascalin puoleen, joka yhdessä Pierre de Fermatin kanssa ”korjasi” noppamatematiikan¹ vastaamaan tuloksia, luoden samalla klassisen todennäköisyyden määritelmän.
¹ Uhkapelaajan sääntö, lyö vetoa vasta kun c * p >= 0,5 (* on kertomerkki, / on jakoviiva), missä c on pelattavien pelien määrä ja p on todennäköisyys voittaa yhdessä pelissä. Cardano ja Méré laskeskelivat, että saadakseen kerran kutosen, niin säännön mukaan pitäisi heittää enemmän kuin kolme kertaa, sillä 3 * 1/6 = 3/6 = 1/2 = 0,5. Silmälukuja on kuusi ja kutonen on yksi kuudesta silmäluvusta. Ritarimme pärjäsi kotvan hyvin, kun löi vetoa että viimeistään neljännellä heitolla on saatu yksi kutonen, mutta sitten kävi huonosti, kun siirryttiin kahteen noppaan ja haettiin kutospareja. Ritari päätteli, että koska neljällä heitolla homma toimii, niin säännöstä seuraa, että täytyy olla: 1/6 * 4 = x * 1/36, joten x = 1/6 * 4 * 36 = 24. Mahdollisia heittotuloksia kahdella nopalla on 36 erilaista. Mutta nyt ritarimme hävisi enemmän kuin odotti ja kun kaavassa ei ollut vikaa, tuli hän johtopäätökseen, että matematiikka on ”dementtiä” ja otti yhteyttä Pascaliin, joka ”kilautti” kaverilleen Fermatille.
Sekä Cardano että de Méré erehtyivät pitämään odotusarvoa samana kuin todennäköisyyttä, mitä se ei ole. Päätelläänpä toiseen suuntaan, ensimmäisellä heitolla on viisi tulosta, jotka eivät ole kutosia, toisella samoin ja niin edelleen. 5/6*5/6*5/6*5/6 = 0,48, mikä siis on klassinen todennäköisyys sille, että ei saada yhtään kutosta neljällä heitolla. Niinpä todennäköisyys sille, että ollaan saatu yksi tai useampia kutosia neljällä heitolla on 1–0,48, joka tekee 0,52. Kolmella heitolla ollaan vielä alle puolessa. Ritari oli kuitenkin lopulta oikeassa, hänen käyttämänsä matematiikka oli dementtiä ja tarvittiin korkeamman tason matematiikkavelhojen loitsuja parantamaan se. Klassisen todennäköisyyden loitsuista ja odotusarvosta voi lukea lisää vaikka wikipediasta. Todennäköisyyden ongelmista ja ratkaisujen historiasta löydät lisää tietoja tästä artikkelista: http://www.columbia.edu/~pg2113/index_files/Gorroochurn-Errors%20of%20Probability.pdf.
Vanhimmat tunnetut lautapelit: senet ja The Royal Game of Ur
Noppa on kehittynyt vuosituhansien kuluessa heitettävistä luista lauta- ja roolipelien vakiovarusteeksi. Jopa tuhansia vuosia vanhat noppalöydöt kertovat pelaamisen pitkistä juurista ja liittyvät kiinteästi esimerkiksi lautapelien kehitykseen. Yksi vanhimmista tunnetuista noppalöydöistä liittyy The Royal Game of Ur -nimellä tunnettuun lautapeliin. Nykyisen Irakin alueelta löydetty pelilauta oli laitettu hauta-antimena kuninkaalliseen hautaan ja peli ajoittuu noin 2600–2400-luvuille eaa. The Royal Game of Ur on ollut suosittu peli ympäri Lähi-Itää ja pelin osia on löytynyt myös Intian ja Kyproksen alueelta.
Peliin kuuluu pelilaudan lisäksi viisi pelinappulaa kummallekin pelaajalle, sekä kolme kolmion muotoista noppaa. Säännöt muistuttavat nykyistä backgammonia, jossa tarkoituksena on saada omat pelinappulat mahdollisimman nopeasti pois pelilaudalta.
The Royal Game of Ur -pelisetti British Museumin kokoelmista.
Pelin varhaisten sääntöjen evoluutiota ei täysin tunneta, mutta myöhemmät säännöt ovat säilyneet savilaatalle tehdyssä nuolenpääkirjoituksessa. Savilaatalle kirjoitetut säännöt ovat kuitenkin vajavaiset ja peräisin noin vuodelta 117 eaa, joten monta tuhatta vuotta pelin historiaa on vielä tuntematta.
Tutkija Irving Finkel oli ensimmäinen, joka huomasi nuolenpääkirjoituksella kirjoitetun savilaatan kuvaavan muinaisen pelin sääntöjä.
Toinen vanhimmista tunnetuista lautapeleistä on egyptiläinen senet. Peli mainitaan useissa muinaisissa Egyptiläisissä kirjoituksissa ja pelilautoja on laitettu hautoihin varakkaiden vainajien mukaan. Senet-pelilauta löytyi myös Tutankhamunin haudasta, joskin nuoren faaraon hautaan laitettu pelilauta oli poikkeuksellisen koristeellinen ja valmistettu norsunluusta ja kullasta.
Varhaisimmat peliä muistuttavat löydöt on ajoitettu noin 3500–3100 eaa, mutta ensimmäinen varmuudella tunnistettu löytö on tehty Hesy-re-nimisen kirjurin haudasta ja ajoitettu vuodelle 2686 eaa.
Senet-laudassa on 30 ruutua, kolmessa 10 ruudun rivissä. Vain muutamia hajanaisia mainintoja säännöistä on säilynyt, mutta peli on todennäköisesti ollut backgammonin edeltäjä, ja muistuttanut myös The Royal Game of Ur -peliä. Mahdollisista säännöistä on olemassa ainakin kaksi eri versiota, Timothy Kendallin ja R.C. Bellin säännöt, joihin voit tutustua tarkemmin esimerkiksi täällä: http://www.gamecabinet.com/history/Senet.html
Peli nivoutui kehittyessään vahvasti yhteen uskonnon kanssa, ja myöhemmissä peleissä jokainen pelilaudan ruutu edusti eri vaihetta tuonpuoleisessa elämässä. Egyptologi Peter A. Piccionen mukaan peliä pelaamalla on pyritty vaikuttamaan siihen, miten pelaajan sielulle käy tuonpuoleisessa. On täysin mahdollista että senetiä on pelattu puhtaasti ajanvietteeksi, mutta pelillä on selkeästi ollut myös voimakas ritualistinen merkitys. Tämä myös erottaa senetin The Royal Game of Ur -pelistä. Vaikka The Royal Game of Ur on myös saattanut liittyä uskonnollisiin menoihin, pidetään sitä selkeämmin myös vapaa-ajanviettoon liittyvänä pelinä.
On epätodennäköistä, että nykyiset säännöt vastaisivat täysin sitä, miten senetiä on pelattu muinaisessa Egyptissä. Pelistä kuitenkin myydään modernia versiota, jonka avulla voi perehtyä sääntöjen eroihin tai koittaa löytää aivan uudenlaisen näkökulman siihen, miten senetiä pelattiin noin 5000 vuotta sitten.
Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä pelaamisen varhaisesta historiasta. Pelaamisen monituhatvuotinen historia yltää maailman jokaiseen kolkkaan ja pitää sisällään monia erilaisia pelejä, joiden kautta myös nykypelaaja voi halutessaan löytää uusia lähestymistapoja vanhaan harrastukseen.
………………….
Kiinnostaako aihe? Tässä lisää tutkittavaa!
Lähteet
Carlisle, Rodney P: Encyclopedia of Play in Today’s Society. SAGE Publications, 2009.
Dandoy, J: ’Astragali, the ubiquitous gaming pieces’, Expedition, 38, 1, p. 51, 1996.
Heaven, D: ’WHEN THE DIE WAS CAST’, New Scientist, 70–71, 2016.
History Corner: Errors of Probability in Historical Context http://www.columbia.edu/~pg2113/index_files/Gorroochurn-Errors%20of%20Probability.pdf
Metropolitan Museum of Art: Beyond Babylon: Art, Trade, and Diplomacy in the Second Millennium B.C. 2008.
Peter A. Piccione: In Search of the Meaning of Senet http://www.piccionep.people.cofc.edu/piccione_senet.pdf
Lisätietoa
Gamecabinet: The Game of Senet (Senetin modernit säännöt)
http://www.gamecabinet.com/history/Senet.html
Gamecabinet: The Royal Game of Ur (Pelin modernit säännöt)
http://www.gamecabinet.com/history/Ur.html
………………….
Sofia Paasikivi ja Mauri Sahlberg