College of Wizardry 10, kuvaaja Natalia Kaniak

Jukka: Usein käy niin että harrastukset periytyvät. Etenkin harrasteyhteisöissä, ajan kuluessa harrastajat tuovat jälkikasvunsa yhteisön piiriin. Scifi-fandomissa tätä on nähty jo ties kuinka monessa sukupolvessa. Joskus se toimii myös toiseen suuntaan.

Tarina siitä kuinka aloitin larppauksen kuusi vuotta sitten kun minulle ilmoitettiin että ellen ilmoittaudu Ysaria III:een, minut kaapataan valkoisella pakettiautolla ja toimitetaan pelipaikalle on usein kerrottu joten en toista sitä tässä. Sekaannuin samoihin aikoihin Knutepunktin kautta kansainväliseen larppiskeneen, missä tällöin kuuminta hottia oli College of Wizardry, kavereiden kesken CoW.

CoW oli alun perin megalomaanisen kajahtanut idea Harry Potter -larpista aidossa linnassa, jossa on salakäytäviä, synkkä metsä ja taikakoulu. Tylypahkan sijaan tapahtumapaikka oli peliä varten keksitty Czochan velhoyliopisto – aikuiset pelaajat, aikuiset hahmot. Pelipaikka on Czochan linna, Puolan Ala-Sleesiassa. Sittemmin Potterin sarjanumerot on viilattu pois ja CoW’n maailma kuuluu kokonaan tekijöilleen. Pelit jatkuvat vieläkin.

Leena: En ollut koskaan kuvitellut, että edes kokeilisin larppaamista. Opettajan ammatistani ja pitkähköstä kunnallispoliittisesta urastani huolimatta olen esiintymiskauhuinen. Toisaalta, olen Potter-fani, ehkä vielä enemmän kuin Jukka, vaikka hän onkin kirjaimellisesti imenyt innostuksen fantasiaan äidinmaidossa. Rowlingin rakentama maailma on minusta täysin vastustamaton, ja mahdollisuus itse elää siinä edes viikonlopun on yhtä vastustamaton. Kun Jukka vinkkasi, että puolalaisessa linnassa leikitään velhokoulua, päätin, että sinne minä menen. Yksin en kuitenkaan uskaltanut lähteä, ja Jukan mielestä ikääntyneen äidin mukaan ottaminen oli yksinkertaisesti liian noloa. Ties mitä se siellä saa päähänsä… Osaan kuitenkin olla aika sinnikäs, ja luultavasti Jukka lopulta, tosin vasta parin vuoden kuluttua, ymmärsi, että äidin siivellä pääsee kokeilemaan jotain uutta ja kivaa.

Ensimmäinen pelini ei pelinä ollut erityisen onnistunut, kun en oikein saanut hierottua itselleni sopivaa koloa. Apulaisprofessorin pelaaminen elämän ensimmäisessä larpissa ei ollut onnistunut valinta, minkä ymmärsin vasta jälkikäteen. Mukana oli kuitenkin riittävästi niitä pelaajia, jotka osasivat olla välittämättä arkuudestani ja vetivät minua mukaan. Jukka pelasi opiskelijaa, ja olimme etukäteen sopineet, ettemme pelaa keskenämme, joten hänestä ei ollut tukea. Challenge, CoW spin-off, tuli sopivasti puolisen vuotta ensimmäisen CoWni jälkeen, ja päätin yrittää vielä kerran, silloin opiskelijana. Oman paikkani kuitenkin löysin vasta kolmannessa velholarpissa, Winter Banquetissä, jolloin pelasin ihan oikeaa professoria, vastuualueenani pipareiden leipominen opiskelijoiden kanssa.

Parasta peleissä on voida tehdä peliä opiskelijoille ja kehitellä, miten taikuuden saa yhdistettyä opiskeluun. Siinä riittää opiskelemista lukemattomiin peleihin. Olen jo saanut laajasti perehtyä sekä taikamaailman eläimistöön että alkemiaan, joiden ohessa myös yrtteihin ja kansanparannukseen, muinaisiin loitsuihin ja tietysti riimuihin. Oppituntien valmistelu ei ole helppoa, kun aina pitäisi ylittää itsensä lisäksi vielä aikaisemmat professorit.

Olemme tietoisesti välttäneet pelaamasta keskenämme, jopa niin, että viimeisimmissä peleissä äiti-poika-suhde on ollut yllätys monelle niistä, jotka eivät ole ennestään tunteneet meitä. Tarvitsisin enemmän pelikokemusta, jotta voisin unohtaa olevani myös äiti. Ennen pelejä kuitenkin keskustelemme ja suunnittelemme yhdessä, ja saan Jukalta hyviä vinkkejä. Hän katselee peliä eri näkövinkkelistä ja näkee asioita, joita itse en olisi oivaltanut. Huomasin viime syksynä valmistautuessani CoW22:een, miten tärkeää on ollut testata ajatuksiaan Jukalla. Pelasin linnan talonmiestä eli henkilökunnan jäsentä, kun taas Jukka oli opiskelija. Turmelematta hänen peliään en voinut kertoa oikeastaan mitään, mitä olimme suunnitelleet. Yhtä tärkeää on voida purkaa ajatuksiaan pelin jälkeen, kun muu kotiväki ei jaksa olla yhtä innostunut esimerkiksi faunin keisarinleikkauksesta.

College of Wizardry 20, kuvaaja Nadina Dobrowolska / Horseradish Studio

Jukka: Huolimatta siitä että osallistumme samoihin larppeihin, emme kuitenkaan juuri pelaa yhdessä. Etsimme peleistä tietyssä määrin eri sisältöä – etenkin Fairweather Manorin kaltaisessa vakavammassa larpissa – ja vietämme keskenämme aivan tarpeeksi aikaa muutenkin. Jatkuvaksi teemaksi on muodostunut yhä kirjavammat selitykset sille miksi hahmomme, joilla on hyvin vähän tekemistä keskenään, majoittuvat samassa huoneessa. Toistaiseksi suosikkini on ollut häiriö tila-aikajatkumossa, jonka vuoksi huoneemme olivat erilliset mutta ovi oli sama. Emme edes ole ainoat, jotka näin tekevät. Samoissa larpeissa käyvät muuan äiti ja tytär, jotka pelaavat kutakuinkin samalla tavalla.

Larppaan itse toki myös hieman vähemmän messevien puitteiden peleissä, mutta olen havainnut että minäkään en ole enää sen ikäinen että voin nukkua lattialla ja olla aamulla toimintakuntoinen.

Äitini jaksaa valmistella proppeja ja puvustusta paljon enemmän kuin minä. Itse olen laiska ja käytän sitä mitä kaapista löytyy tai kykenen lainaamaan tai polkaisemaan kirppikseltä viikolla ennen peliä. Hän ompelee, tilailee ja kasaa kaikenlaisia alkemiapaketteja, taikasauvoja, kaapuja ja lakkeja. Tämä on toisaalta tietyssä määrin inspiroivaa ja toisaalta tosi käyttistä kun varastoa on enemmän kuin yksi ihminen kykenee hyödyntämään ja mm. kasvavasta pienten taikajuomapullojen valikoimasta on ollut paljon iloa.

Leena: Vaikka emme juuri pelaakaan yhdessä, en jostain syystä tule lähteneeksi larppeihin ilman Jukka. Olen ollut kahta vaille lähtemässä pariin suomalaiseen larppiin, jotka ovat kuulostaneet mielenkiintoisilta, mutta en sitten kuitenkaan ole ilmoittautunut. Minua ei kukaan tule hakemaan valkoisella pakettiautolla, ei larppiin eikä minnekään muuallekaan. Luultavasti pelkään, että en selviäkään suppeammassa pelissä, kun olen tottunut siihen, että ympärillä on satakunta pelaajaa.

Osallistun velholarppeihin nykyisin myös siksi, että haluan tavata ystäviäni ja pelata heidän kanssaan. Larppimaailma on myös minun maailmani, vaikka olen jo kerran päättänyt, että tämä peli on viimeinen. Olen jo ryhtynyt valmistautumaan ensi kevään peliin siinä toivossa, että koronaviruksen vuoksi peruuntuneen larpin suunnitelmat siirretään seuraavaan peliin.

Fairweather Manor 4, kuvaaja Benjamin Tarp

Jukka: Aika ajoin minulta kysytään, miten kehtaan pelata äitini kanssa. Voin vain todeta että jossain vaiheessa omien vanhempien olemassaolo on hyväksyttävä asiana, jota ei tarvitse määritteellisesti hävetä. Luultavasti jatkamme samoissa larpeissa ravaamista niin kauan kun näitä järjestetään ja Puolaan uskaltaa matkustaa. Minusta on tärkeää ymmärtää, että larppaaminen sopii harrastukseksi ihan oikeasti kaikenikäisille. Itsellänikin on sitten 30 vuoden päästä vielä muutakin harrastusta kuin kirjastoni kahlaaminen, edellyttäen että emme ole kaikki elävöittämässä Falloutia.

Leena: Larppaaminen on koukuttavaa. Eräs ystäväni totesi kerran, että se on kuin ottaisi lomaa itsestään. On virkistävää olla Joku Toinen, perusteellisesti joku toinen, joksi ei reaalimaailmassa koskaan voi tulla. Ja nauttia siitä, että pelikaverit yllättävät olemalla vielä jotain ihan muuta.

Leena Suoniemi-Särkijärvi & Jukka Särkijärvi

Kansikuva: Nadina Dobrowolska
Kuvituskuvat: Natalia Kaniak, Nadina Dobrowolska, Benjamin Tarp